Matkapäiväkirja Costa Rica 8.-18.10.2004

Mikko ja Reeta Levo

Edellinen | Sisällys | Seuraava

9.10.2004 San Jose, Guapiles, Tortuguero

Aamu sumu San JosessaAamulla heräämme katkonaisesti nukutun yön jälkeen yllättävän pirteinä. Taisimme selvitä aikaerosta pienin oirein pitkän valvomisen ja 9,5 tunnin yöunien ansiosta. Reetan olo on vieläkin heikko ja aamupala menee alas vain väkisin. Tilanne vaikuttaa kuitenkin jo eilistä paremmalta. Aamupalan jälkeen siirrymme mini-bussilla kaupungin toiselle laidalle, jossa vaihdamme isoon linja-autoon.

Linja-autossa mukanamme matkustaa noin 30 henkeä ja 2 opasta. Olemme kaikki matkalla Tortugueron luonnonpuistoon Pachira Lodge nimiseen majapaikkaan. Matkan aikana ei ehdi kyllästyä henkeäsalpaavien maisemien keskellä ja kun opaskin vielä kertoo taukoamatta tarinoita ympärillä näkyvistä paikoista ja asioista. Tiedämme mm. trooppisen sademetsän (tropical rain forest) ja trooppisen pilvimetsän (tropical cloud forest) peruserot ja osaamme auttavasti erottaa ne toisistaan. Kaikkea sitä tuleekin matkoilla opittua. Noin 1,5 tunnin matkan jälkeen saavumme Guapiles nimiseen kaupunkiin, jossa nautimme päivän toisen(!) aamupalan Suerre hotellissa (ruokailujen tiheyden perusteella meitä voisi luulla hobiteiksi). Tarjolla on perinteinen costaricalainen aamupala, johon kuuluu riisiä ja papuja, kananmunaa, makkaraa, juustoa sekä vaaleaa leipää. Aamupala on herkullinen ja Reetallakin alkaa ensimmäistä kertaa ruoka maistua. Toivottavasti olo alkaisi jo helpottamaan pysyvästi.

Matka jatkuu banaaniplantaasien keskellä huonokuntoisia hiekkateitä pitkin. Matkan varrella näemme lähes vierekkäin olevat Chiquitan ja Del Monten banaanien tuotantolaitokset ja usko erimerkkisten banaanien eroihin on koetuksella. Jatkossakin aiomme kuitenkin pitää Chiquita merkkisistä banaaneista enemmän. Banaaneista muuten sen verran, että täällä banaanit (ja muutkin hedelmät) ovat niin maukkaita ja tuoreita, että Suomaan palaamisen jälkeen tulee varmasti vieroitusoireita. Banaaniplantaasien ja hajanaista kylien jälkeen saavumme lopulta Cano Blancon satamaan, jossa kulkuvälineeksi vaihtuu jokivene.

Jokiveneen lastausMatkatavaramme lastataan veneen takaosaan ja tämän jälkeen me ja muut matkalaiset pääsemme kyytiin. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta todella kuumasti, joten on todella hyvä, että veneessä on katto suojanamme. Lähdemme matkaan mutkaista jokea pitkin huimalla vauhdilla. Joessa on puita ja muita kiinteitä esteitä ja paikoitellen hiekka on kasaantunut jopa veden pinnan yläpuolelle. Voimme vain toivoa, että kuljettaja osaa hommansa tai että meillä käy hyvä tuuri. Pysähdymme matkan puolivälissä nauttimaan virvokkeita ja teemme pienen retken joen rannassa. Retken huipentumana näemme puussa laiskiaisen. Ensimmäinen eksoottisen tuntuinen eläin on nyt siis bongattu. Tauon jälkeen näemme vilahdukselta Karibian meren aallot ennen kuin reittimme suuntautuu sademetsän keskelle tehtyihin kanaviin. Kanavat on aikanaan tehty helpottamaan tukkien kuljetusta. Noin tunnin matkan jälkeen saavumme viidakon reunalla sijaitsevaan majapaikkaamme Tortugueron luonnonpuistoon. Matkan aikana tuli nähtyä n. 3 metrinen krokotiili, joka paistatteli päivää kaatuneen puun rungon päällä. Veneen moottorien vaiettua huomaamme, että viidakosta lähteekin melkoisen kova taustamelu. Mitenköhän yöllä saa nukuttua melun, tukahduttavan kosteuden ja kuumuuden keskellä?

Lounaan jälkeen ohjelmassa on tutustuminen läheiseen Tortugueron kylään. Suomalaisen mittapuun mukaan koko 800 hengen kylästä ei löydy yhtään kunnollista rakennusta, mutta paikallisten standardien mukaan kyseessä on ihan normaali pikkukylä. Kylästä löytyy kuitenkin kaikki mitä ihminen tarvitsee: kauppa, baari ja hiekkaranta. Tarkemman tutustumisen jälkeen hiekkaranta osoittautuu kuitenkin varsin kelvottomaksi paikaksi. Rannalla ei voi suurten altojen, kovien virtausten sekä vedessä olevien haiden vuoksi käytännössä lainkaan uida. Oman lisänsä tuovat pienet kärpäset, joita on rannalla yli oman tarpeen.

Päivällisen jälkeen on taas aika palata em. rannalle takaisin, nyt pimeässä ilman taskulamppuja. Olemme nimittäin menossa katsomaan rannalle munivia merikilpikonnia. Noin puolen tunnin odotuksen jälkeen opas löytää rannalta munivan kilpikonnan, jota pääsemme katsomaan. Kilpikonna on todella iso, lähes metrin pituinen. Naaras munii kerralla noin 100 munaa hiekkaan tekemäänsä kuoppaan ja jättää ne sitten hautumaan 2 kuukaudeksi. Tämän jälkeen poikaset kuoriutuvat ja kaivavat itsensä ylös suunnatakseen kulkusansa suoraan Karibian meren aaltoihin. Totta puhuen kilpikonnan munimisen katsominen pimeässä ei ollut ehkä kuitenkaan $25 arvoinen kokemus. Vaikka tuskin sitä toista kertaa koskaan tulee näkemään, joten ei ehkä kovin huono sijoitus sittenkään.Mikko rannalla

Edellinen | Sisällys | Seuraava


© 2004 All text and photographs copyright Mikko and/or Reeta Levo, unless otherwise mentioned.
Last update 27.10.2004