Matkapäiväkirja Costa Rica 8.-18.10.2004

Mikko ja Reeta Levo

Edellinen | Sisällys | Seuraava

17.-18.10.2004 Monteverde, San Jose, Miami, Amsterdam, Helsinki, Espoo

PilvimetsäAamu alkaa levottomasti nukutun yön jälkeen pakkaamisella ja aamupalalla. Aamupalan aikana kumpikaan ei ole oikein juttutuulella, taidamme kumpikin olla jättämässä haikeita jäähyväisiä tälle maalle. Tai vaihtoehtoisesti ikävöimme jo niin kovasti Rikua ja kotia, että emme enää malttaisi täällä odotella. Aamupalan jälkeen on taas aika koittaa puhelinyhteyttä Suomeen, taas ilman tuloksia. Alkaa jo hieman nyppimään nämä puhelinyhteydet, kun puhelinkortista on saatu käytetty vasta vajaa kolmannesosa.

Kello 10:25 saapuu kyytimme lentokentälle, vaihteeksi pääsemme matkustamaan ihan kahdestaan ilman tarvetta harrastaa small talkia muiden matkustajien kanssa. Kuskikaan ei osaa englantia muutamia sanoja enempää, joten aamupalalla aloitettu hiljaisuus saa jatkoa. Ajomatka Monteverdestä pääkaupungin suuntaan olikin huomattavasti meidän tuloreittiämme inhimillisempi, joten hieman hymyilyttää pääkaunpungin suunnasta tulleiden kauhistelu teiden kunnosta. Onneksi kuljettajamme kompensoi paremman tien ajamalla kurveihin riittävän kovaa, meinasi aamupalat tulla tervehtimään auton sisustusta. Reilu puolet ajomatkasta kulki Interamericana tietä, joka kulkee koko Väli-Amerikan läpi ja on raskaasti liikennöity. Leveydeltään tie ei tosin ollut yhtään suomalaista maaseudulla kulkevaa maantietä suurempi, pinnoite tosin oli loistavassa kunnossa. Kapea ja mutkainen tie ei paikallisille näyttänyt olevan kuitenkaan mikään syy vähentää ohituksia. Kun ohitettavana kuitenkin oli pääasiassa pitkiä rekkoja, vaaratilanteita oli ajallisesti enemmän kuin leppoisaa ajelua. Ei sovi siis heikkohermoisille, kuten ei autoilu tässä maassa muutenkaan.

Lopulta pääsemme perille San Josen lentokentällä, poikkeuksellisesti olemme perillä etuajassa. Kentällä meitä vastassa on todellinen byrokratian helmi. Paperia pitää täyttää, leimauttaa, luovuttaa ja taas uudelleen luovuttaa sellaisella tahdilla, että voisi kuvitella olevansa entisessä Neuvostoliitossa. Passikin pitää näyttää neljään kertaan ennen kuin löydämme itsemme lentokoneesta. Käsimatkatavarat tutkitaan pariin otteeseen ja joiltakin matkustajilta vielä kolmanteen kertaan lentokoneeseen johtavassa putkessa. Hauskana yksityiskohtana vielä sellainen maksu kuin maastalähtövero, eli jokainen matkustaja maksaa 26 Yhdysvaltain dollaria päästäkseen maasta pois lentokoneella.

La FortunaVielä lentokentällä yritämme soittaa Suomeen, mutta yhteyttä ei tälläkään kertaa synny. Enää ei jaksa edes harmittaa, melkeinpä hymyilyttää. Koska puhelinkortilla ei meille mitään käyttöä ole, päätämme lahjoittaa sen jollekin vastaantulevalle eurooppalaiselle matkailijalle. Kun koneemme saapuu kentälle, etsimme katseellamme sopivaa "uhria" ja bongaamme suunnilleen ikäisemme pariskunnan rennoissa vaatteissa. Mikko juoksee heidät kiinni ja pyytää anteeksi häiriötä. Hetken vastustelun he vastaanottavat kortin iloisesti kiitellen, kunhan vain ensin ovat selvinneet säikähdyksestä ja tajunneet kortin olevan heille täysin ilmainen. Ensimmäinen ajatus taisi olla, että heti lentokentällä heille ruvetaan kaupustelemaan kaikenlaista epämääräistä.

Jo menomatkalla ajattelimme käydä tutustumassa Miamin kentän tarjontaan, mutta koska koneemme oli silloin myöhässä emme uskaltaneet lähteä odotusaulasta mihinkään. Paluumatkalla olimme päättäneet toteuttaa suunnitelmamme. Heti turhanpäiväisten muodollisuuksien jälkeen ryntäsimme katsomaan lentokoneen lähtöajan Amsterdamiin ja jatkoimme samantien matkaa Miamin lentokentän uumeniin. Pettymys oli suuri, kun jouduimme havaitsemaan lähes kaikkien liikkeiden menneen kiinni 20 minuuttia aikaisemmin. Löysimme onneksi yhden kioskityyppisen myymälän, josta saimme postikortin ja matkalukemista. Korttiin piti vielä käydä ostamassa postimerkit ja löytää kirjoitamista varten kynä, koska omamme oli kadoksisa. Postimerkki saatiin onneksi helposti automaatista, kynän löytäminen vaatikin sitten jo enemmän vaivaa. Kiertelimme ensin läheiset lähtöselvitystiskit, mutta niiden luota ei kyniä löytynyt ainuttakaan. Hetken pähkäilyn jälkeen löysimme suljetun infotiskin luota ystävällisen näköisen paikallisen poliisin. Eikun rohkeasti kysymään, että olisiko hänellä kynää. Vastaukseksi saimme lyhyen vastauksen "Yes" ja perään naurua. Hämmästyksestä toivuttuamme tajusimme, että ehkä pitäisikin kysyä kynää lainaan eikä tehdä gallupia kynän omistamisesta. Tarkemmin mietityn kysymyksen jälkeen saimmekin kynän lainaan ja pääsimme kirjoittamaan korttia. Kortin kirjoituksen lomassa juttelimme mukavia kynän lainanneen poliisin kanssa. Jopas olikin mainion oloinen kaveri. Hauskana yksityiskohtana Miamin lentokentällä oli automaattinen juna, joka kuljetti matkustajia kahden terminaalin välillä. Euroopassa kyseisen pituisen matkan olisi kyllä saanut kävellä tai sitten olisi ehkä ollut yksinkertainen liukumatto. Amerikassa kaikki on näköjään ihan oikeasti suurta ja mahtipontista.

LepotaukoLento Amsterdamiin sujuikin sitten pääosin nukkuessa tai syödessä. Perillä kello olikin sitten iltapäivässä ja vähän oli vaikea orientoitua iltapäivän sykkeeseen. Lentokoneesta päästyämme käytetettävissämme olisi 4 tuntia koneen lähtöön, eli käytännössä 3,5 tuntia vapaata aikaa. Mitenköhän sen saisi käytettyä? Ensimmäiseki päätimme ottaa suunnan tax-free myymälöihin, jos niistä vaikka löytyisi sinisessä paketissa olevaa Tobleronea, joka on meidän molempien suosikki. Kolmannesta karkkikaupasta sitä sitten löytyi ja mukaan päätyi suklaata omiin ja muiden tarpeisiin. Shoppailun aikana iski nälkä, kuten niin usein kotimaassakin. Suunta siis kohti ravitsemusliikettä. Loman viimeisen ruokailun kunniaksi etsimme kentän hienoimman ruokapaikan ja ruokalista vaikutettua mielenkiintoiselta astuimme sisään. Ruoka olikin oikein hyvää, mutta ei vetänyt vertoja Costa Ricassa nautituille herkuille. Palvelun osalta saimmekin sitten huomata palanneemme viileään Eurooppaan, ei paljon hymyä tai muutakaan positiivista ulosantia tarjoilijoista irronnut. Vähän hävetti, kun olimme menneet ravintolaan heitä näin häiritsemään.

Lopulta oli aika siirtyä kotimaahan vievään koneeseen, nyt alkoi kotiinpaaluu tuntumaan todella konkreettiselta ja ikävä Riku kohtaan alkoi kasvaa kohtuuttomiin mittoihin. Juuri ennen koneeseen pääsyä kuulimme ensimmäistä kertaa 10 päivään suomenkieltä. Tajusimme yhtäaikaa, että nyt pitänee aloittaa taas miettimään mitä voi sanoa ääneen muista ihmisistä. Suomessa ensimmäisenä iski naamalle lähtöpaikkaa 20 astetta kylmempi ilma ja hyytävä tuuli. Onneksi auto lämpeni nopeasti. Ajaminen olikin melkoisen rentouttavaa verrattuna maantiematkailuun Costa Ricassa, tietä pystyi ajamaan suoraan ilman pelkoa putoamisesta auton nielevään kuoppaan.

Kotiin pääseminen oli onnistuneen matkan jälkeen todella mukavaa. Ensimmäiseksi ryntäsimme yläkertaan katsomaan nukkuvaa Rikua, taisimme vähän salaa silitellä hiuksiakin. Lastenhoitajien kiittelyn jälkeen oli todella mukava käpertyä omaan sänkyyn nukkumaan. Aamulla edessä olisi taas paha maailma vastuineen ja velvollisuuksineen.

Edellinen | Sisällys | Seuraava


© 2004 All text and photographs copyright Mikko and/or Reeta Levo, unless otherwise mentioned.
Last update 27.10.2004